Keskiviikkoaamuna kello soi viideltä ja starttasimme kello 5.45 kohti ensimmäisen päivän reitin lähtöpistettä Minnan keittämän kaurapuuron voimin. Minna toimii talollamme ruokavastaavana ja loihtii nälkäisille kisaajille ja mekaanikoille maittavia ja ravitsevia aterioita.
Starttipaikka oli käsittämättömän kauniissa jokilaaksossa, Olt-joen varrella. Nyt päästiin seuraamaan ihan oikeaa lähtötilannetta ja Red Bull -auto loi taas tunnelmaa.

Jokilaaksossa oli aamusta vielä usvaista.

Olt-joen vesi oli ruskeaa ja likaisen näköistä. Ei houkuttanut uimaan.

Mekaanikkojen viimeiset valmistelut. Timppa ja Aki.

Moottoripyörien renkaat puhdistettiin ennen starttia, sillä reitti johti peltojen poikki.

Aleksi lähtöjonossa.

Lähtöpaikka sillalla.

Nyt mennään!

Aleksin lähdettyä matkaan, meidän piti ottaa suunta kohti huoltopistettä. Ajoimme mutkittelevan reitin vuoristokylien kautta. Aamun sumu häiritsi vähän näkyvyyttä, mutta toisaalta kuvista tuli mystisiä. Kuvailin maisemia auton avonaisesta sivuikkunasta, sillä aikaa turhille pysähtymisille ei huoltojoukoilla välttämättä ole. Kuskin aikataulusta ei voi olla varma.

Aurinko alkoi tulla esiin myös laaksossa.

Olt-joki

Lehmä lie menossa laiduntamaan vuoristopellolle.

Heinä seipäillä.

Ajoimme 600 metrin korkeuteen sumun keskelle.

Huoltopisteellä.  Näkyvyyttä ei ollut kuin vähän, mutta sumu alkoi aika nopeasti hälvetä ja aurinko tuli esiin.

Näkymät olivat komeat. Villihevoset säikkyivät kisaajia ja poistuivat melko nopeasti paikalta.

Huoltoporukalla ei ole tiedossa kilpailureittiä, vain lähtö-, huolto- ja maalipaikat. Kuljettajatkin saavat reitin vasta vähän ennen kyseisen päivän kisan alkua hakiessaan gps-laitteensa varikolta mukaan. Pystyimme siis seuraamaan Aleksin tilannetta vain Red Bull Romaniacs -sivuston tulosseurannasta hänen ohittamiensa check pointien perusteella. Google mapsin sijainninseurantakaan ei toimi vuoristossa, jossa verkkoyhteys on useimmiten huono tai olematon. Kuvaamisenkin kannalta tämä on vähän kurja juttu – koska reitistä ei ole tietoa, ei hyviä kuvauspaikkojakaan pääse etsimään. Muutenkin huoltoporukan on syytä ajella seuraavalle paikalle mahdollisimman nopeasti, ettei kuski jää ilman apua.

Ehdimme syödä ruuat rauhassa ennen kuin lähdimme Aleksia vastaan service pointin tankkauspisteelle. Aleksi tulikin melko pian, sillä ensimmäinen ajoaamupäivä oli sujunut hyvin.

 

Aki kertoo, mistä huoltoauto löytyy ja hyppää Aleksin kyytiin, että ehtii kiireesti huoltohommiin.

Normaali Romaniacsin huoltoaika on vain 20 minuuttia. Siinä ajassa kuski syö ja juo sekä täyttää juomareppunsa. Pyörästä tsekataan, että kaikki on kunnossa ja korjataan tarvittavat. Renkaita ei normaalisti saa vaihtaa, mutta ne saa kääntää ympäri. Ei tuossa ajassa kovinkaan paljoa ehdi, mutta tällä kertaa aika riitti mainiosti. Mitään ei pitänyt tällä kertaa korjata.

Renkaan kääntöä.

Rengas alle, lasit kuntoon ja menoksi.

Valmista!

Me palasimme vuorelta alas ja jatkoin kuvaamista ikkunasta.

Korkean paikan laidun.

 

Tyypillinen romanialaismummo

Vuoristossa ajellessamme näimme paikallisia maataloustöissä. Maatalouskoneita oli jonkin verran käytössä, etenkin vanhankoja traktoreita. Peräkärryt olivat useimmiten puisia. Monessa paikassa esimerkiksi niittäminen näytti tapahtuvan yhä käsivoimin viikatteella ja heinät kuivattiin seipäillä. Heinät pellolta kotiin kuljetti hevonen. Viljely vaikutti siis olevan varsinkin vuoristoseuduilla yhä aika perinteistä – enkä siksi mm. vihannekset maistuivatkin reissullamme niin hyviltä.

 

Maalialue oli ihan lähtöalueen vieressä. Päivä oli kuumentunut 30 asteen tuntumaan ja aurinko helotti täydeltä taivaalla. Oli jälleen odottelun aika.

Saimme jo aamulla vinkin, että kuskit ajavat reitin loppupäässä maalialueen parkkipaikan kupeesta jyrkkää mäkeä ylös ja vähän myöhemmin tulevat samassa paikassa joen uomaa pitkin ja ajavat betonirinnettä ylös metsän siimekseen. Menimme sinne katsomaan ja kuvaamaan, kun arvelimme Aleksin olevan jossain lähettyvillä.

Aika moni muukin oli keräytynyt samaan paikkaan katsomaan, kuvaamaan ja kannustamaan kuskeja. Osa katsojista seisoskeli keskellä reittiä, mutta siirtyi syrjään kilpailijan ajaessa paikalle. Joitakin kohtia oli rajattu tai merkattu muovinauhoilla tai mainoksilla, mutta se ei katsojia pidätellyt. Katsojia seisoi mielestäni todella vaarallisissakin paikoissa. Suomessa tällainen ei kävisi päinsä. Itse kiipesin jyrkän mäen rinteen alkupäähän. Ei mikään paras kuvauspaikka, mutta paras, mitä siinä tilanteessa oli mahdollista löytää. Muutaman metrin korkeuteenkin kiipeäminen oli haastavaa ja rinteessä oli hankala pysyä. Mäki oli todella jyrkkä ja on uskomatonta, kuinka näppärästi kisakuskit sen ylös ajoivat.

Säätelin kameran valmiiksi, mutta juuri ennen Aleksin tuloa alkoi sataa ja keli synkkeni. En tajunnut säätää kameraa uusiksi ja kuvista tuli aika tummia – onneksi raakakuvista pystyy vielä jotain pelastamaan tummuudesta huolimatta.

Aki ja Timppa olivat vaihtaneet Aleksin kanssa pari sanaa ennen mäkeä. Aleksi oli todella väsynyt ja pyysi tuomaan vettä ja energiageeliä siiheksi, kun hän palaisi samalle paikalle joen uomaa pitkin.

Akin ja Timpan jäädessä joenuoman lähettyville mie kiipesin betonirinteen yläpäähän odottamaan Aleksia hyvälle kuvauspaikalle. Rinne oli todella jyrkkä ja betoni varmasti aika livakka varsinkin sateella. Usea kuski kaatui ja joutui yrittämään rinnettä monta kertaa ylös, kunnes loppuun asti nousu onnistui. Odottelin pitkään. Välillä satoi vettä aika runsaastikin ja betoni oli todella märkää. Odotimme ja odotimme, mutta Aleksia ei näkynyt. Lopulta kiipesin alas ja lähdin katsomaan Akia ja Timppaa. Silloin kuulin moottoripyörän äänen ja näin Aleksin ajavan joen uomaa.

Aleksi oli aivan poikki ja todella janoinen. Hän oli joutunut ajamaan 1,5 tuntia ilman vettä kovassa helteessä ja erittäin haastavalla reitillä. Hänen silmänsäkin näyttivät jo siltä, että en uskonut hänen mitenkään pystyvän ajamaan kisaa enää loppuun asti.

 

Missasin hyvän kuvauspaikan, mutta Aleksi räväytti väsymyksestä huolimatta betonirinteen kerralla ylös vaivattoman näköisesti ja jatkoi jyrkkää mäkeä metsän siimekseen.

Vasta tässä vaiheessa kunnolla tajusin, kuinka tolkuttoman haastava ja raskas tämä kisa on. Tiesin reittien olevan kultaluokassa todella vaikeita, mutta en ymmärtänyt niiden olevan noin vaikeita. Ja näkemäni reittiosuus ei ollut edes vaikeimmasta päästä. Aleksi kertoi itse, että reitit ovat paikoitellen erittäin vaarallisia. Olin jopa järkyttynyt siitä, millaisessa kunnossa kuskit saattavat lopulta ajaa. Aleksikin on niin sitkeä, että luovuttaminen ei ole vaihtoehto.

Palasimme autolle odottelemaan. Arvelimme maaliintuloon menevän vielä aikaa. Kilpailusivuston mukaan Aleksilla oli aikaa ehtiä maaliin vielä n. 1,5 tuntia. Minä olin uupunut helteestä, kuvaamisesta ja ehkäpä kaikkein eniten jännittämisestä. Jäin vielä vähän autolle levähtämään, kun Aki ja Timppa lähtivät maalialueelle. Yhtäkkiä Aleksi olikin siinä, ajoi auton viereen ja kaatui saman tien maahan. Olin missannut maaliintulon! Harmitti todella pajon. Aleksi oli ehtinyt maaliin juuri ja juuri ennen oikeaa määräaikaansa. Se ei ollut se, joka netissä luki (10 tuntia omasta lähdöstään), vaan 10 tuntia ensimmäisen kuskin lähdöstä. Aleksi oli niin väsynyt, kuivunut ja ruhjoutunut, että ei pystynyt pitkään aikaan liikahtamaankaan. Hän oli kesken matkan joutunut välillä makaamaan sikiöasennossa lepäämässä, mutta oli siitä huolimatta pystynyt ajamaan maaliin. Hän ei pystynyt riisumaan ajokamojaan itse eikä edes vesi meinannut pysyä sisällä. Mekaanikot riisuivat ja taluttivat hänet likaiseen jokeen elpymään. Lopulta hän alkoi virota ja pääsimme lähtemään kämpille valmistautumaan ja korjaamaan pyörää seuraavaan päivään.

Kaikkensa ja vähän päälle antanut.